Mitä reppuun?
”Savottaan lähtiessä on muistettava, mitä laittaa reppuun. Reppu ei saanut olla liian raskas kannettavaksi – silti sinne piti sopia kaikki, mitä savotoilla tarvitsi. Alusvaatteet, eväät, rasiat, pikilankaa, nahkaa paikaksi kintaille, nappia, ompelulankaa, viila, kirves, saha, liippa, kolorauta monesti, jos meni pöllisavottaan, villalankaa ja toppineula, silmäneula, saippuaa, parranajovälineet, viltti, jos sattui olemaan.” Tuovi Nousiainen; Lusto, Edvard Pääskylän kokoelma
Mitä rekeen?
” Hevonen valjastettiin tukkirekien eteen, takareki nostettiin etureen päälle. Isä ajoi hevosen lähellä kotia olevan heinäladon eteen, irroitimme heinäladon ovet, laitoimme ne rekien päälle ja ovien päälle
lastattiin heinäkuorma hevosen evääksi. Kotipihasta otettiin hevosen apekassi, jauhopussi ja juomasankko. Justeerisaha käärittiin rullalle
ja sidottiin suksien kanssa kuormaan. Sitten otettiin kolme porontaljaa ja ”rouvot” eli vällyt peitteeksi. Tukkiarkussa oli kaikki muu tarpeellinen tavara, siellä oli ruokailuvälineet, hevosen jalkarasva, ihmisen ”vetosalva”, sahanterotusvehkeet ja kirveet. Arkku nostettiin kuormaan ja lyhty roikkumaan vapaasti kuorman perään, ettei lasi siitä särkyisi. Niin sitä lähdettiin leveranssisavottaan Särkijärvelle.”
Erkki Vuolio muistelee Muoniossa 1950-luvulla (Metsää, puuta ja kovaa työtä s. 392)
”Tekevälle löytyy työtä, muatkoot nuoret miehet minä tien mottia.”
Hakkuu- ja ajotöissä naiset olivat poikkeuksia, kuorintatöissä heitä oli yleisemmin. Uutisointia oli erikoisuuksista mutta myös saavutuksista; mm. Tapion metsätyömerkki savottatöissä uran perheen
ja kodinhoidon lisäksi tehneelle Anna Rautaselle jo 1956, Hilja Kivijärvelle 1972. Otsikon lainaus Kivijärveltä, samoin tämä: ”Justeerilla ja kirveellä min’oun pärjänä ja pärjeen etteenki päin.
Moottorsahhoo en ota kätteen, heitän helekuttiin jos sellasta tulloovat tarjoomaan.”
Metsää puuta ja kovaa työtä s. 590
Pojat palaavat tienaamasta
”Pakkaukset sisälsivät Työmies ja Saimaa savukkeita vaihtoehtona Fennia ja edelleen sisälsi Jymy ja Mahorkka piipputupakkaa, Kahvia, Sokeria ja pikkuleipää kekseinä. Hanskat ja syylinkit kuuluivat
tehopakkausten sisältöön. Keittiöpöydälle levitettyämme pakkauksen sisällön, niin äitimme jo luuli Metsähallituksen maksavan tupakissa poikain työn. Pääsi jo sanomaan, että ei millään ole mitään väliä lapset pakotetaan tupakille saatuaan ensimmäisen kuutionsa pystyyn. Pojat kiirehti sanomaan, ättä äiti kulta, isä saa polttaa savukkeet ja sinä saat keittää kahvit sokerin ja pikkuleivän kera.
” Erkki Peltola
Metsäradio 60 vuotta -sivut
Ennen emäntiä
”Kun illalla neljän tai viiden maissa alettiin hankkiutua takaisin kämpälle, laitettiin porukan nuorimmainen edeltä ruuanlaittoon. Sitä varten jouduttiin tavallisesti tekemään kämpän pihalle pitkät nuotiot sillä kämpän kamiina oli usein niin pieni, että sen päällä ei mahtunut keittämään kuin kahvia. Porukan muiden miesten tultua metsästä kannettiin savottalaisten tavallisin kattaus eli perunapata ja käristyskauha kämppään ritsin reunalle tai pöydälle, mikäli sellainen
oli, ja alettiin kastella perunoita kuumassa rasvassa. Kaikki söivät tätä jätkänjuustoa samasta astiasta. Loppu rasva juotiin päälle.”
Matti Salo muistelee, Kuhmo (Metsää puuta ja kovaa työtä s. 504)
Ennen ja jälkeen
”Naisten hoitoon joutuneet saunat muuttuivat myöskin sisäpuolisesti.
Niiden lattiaakin alettiin lakaista säännöllisesti. Sitten emäntä pani miehet nikkaroimaan pöydän ja opetti heidät syömään siltä. Miehet alistuivat nurkumatta määräykseen, vaikka olivat sukupolvien aikana
tottuneet ottamaan ruokansa suoraan liedeltä tai makuulavitsan reunalta.”
”Miehet vapautuivat ruoanlaitosta ja saivat eteensä vaihtelevampia aterioita, vieläpä entistä halvemmallakin. Vaatteiden pesu on yksi tärkeä naisten tuoma uudistus, jonka mukana on vakiintumassa ennen tuntematon tapa vaihtaa alusvaatteita.”
Sakari Pälsi 1921 (Metsää puuta ja kovaa työtä s. 522)
Työpäivän mitta
Työhön kuului ruuanlaiton lisäksi muun muassa kämpän lämmitys, veden ja puiden kantoa. Ruokailujen päivärytmi noudatti työmiesten
työpäivien rytmiä. Ruoka tarjottiin miehille ns. elämänluukun kautta. Se oli auki 5-7 tuntia välillä 6-20. Emännät nousivat ylös viiden aikoihin, sillä aamukahvi tarjoiltiin kello 6-7aikoihin. Klo 7 maissa
tarjoiltiin aamuruoka, joka oli tavallisesti käristystä. Päivällinen oli klo 15-17välillä ja se oli yleensä joku keitto. Kello 17-18 tarjoiltiin iltapäiväkahvi ja vielä ennen nukkumaan menoa iltapala klo 19-20. Metsätyöläisten ravinnossa keskeistä oli leipä, läski ja kahvi.
Eväät
”Emännältä vaaditaan paljon mielikuvitusta ja huolta, jotta hän saisi eväsruoan vaihtelevaksi ja ruokahalua herättäväksi. Useimmiten tyydytään pelkkiin voileipiin, mutta se ei riitä. Ei käy päinsä että emäntä vasta aamulla alkaa tuumia, mitä miehille mukaan päiväksi. On koetettava ajatella evästystä jo muun ruokalistan yhteydessä, jolloin voileipien päällysteet saadaan vähemmällä vaivalla.” ”Muista käyttää puhdasta ja siistiä paperia eväitten ympärillä! Ei mikään ole niin epämiellyttävää kuin likainen ja ryppyinen eväspaperi,
joka voi olla vieläpä sanomalehtikin. Varaa tarkoitukseen voipaperia tai ruskeaa paperia!”
Kämppäemännän käsikirja s. 78
Hellan hoito
”Päivittäin se pestään sekä pinnalta että myös sivuilta. Pesu suoritetaan vähällä vedellä, hellaharjalla tai -rievulla ja suovalla hellan vielä ollessa vähän lämmin.Kerran viikossa hella on
puhdistettava perusteellisesti. Jos työmaalla valmistetaan tuhkalipeää, poistetaan ensin puhdas tuhka. Sitten otetaan harjalla, paperilla tai linnun siivellä noki pois renkaiden (ja keittolevyn, jos
sellainen on) sisäpinnalta aukaisemalla yksi hellanreikä kerrallaan. Samoin puhdistetaan paistinuunin päällys ja tuhka poistetaan. Näin
uuni lämpenee paremmin. Itse paistinuuni pestään sen lämpimänä ollessa vähällä vedellä ja harjalla. Vähemmän likaisen uunin voi hangata puhtaaksi paperilla. Savupeltejäkään ei emäntä saa unohtaa,
vaan niistä on myös silloin tällöin poistettava kertynyt noki ja pöly. Viimeiseksi puhdistetaan tietysti työvälineet ja pannaan paikoilleen.”Kämppäemännän käsikirja, s. 16
Käymälä
”Lähelle istuinta voi vähällä vaivalla järjestää papereille
säilytyspaikan. Siksi sopii käymälän seinään lyöty laatikko, naula
tms. Paperi on leikattava valmiiksi palasiksi; esim. kokonaisista
sanomalehdistä on seurauksena lehtiriekaleiden ajelehtiminen lattialla
ja ympäristössäkin. Käytettäköön puhdasta paperia, ei likaisia
käärepapereita. Onhan maassamme vielä paperia.”
Kämppäemännän käsikirja s. 25
Puun ja kuoren välissä
Ohjeita emännälle tuli sekä miehiltä että kotitalousalan ammattineuvojilta. Usein nämä olivat vastakkaisia ja emäntä joutui kahden tulen väliin. Tästä esimerkkinä vihannesten käyttö jonka
lisäämistä suositeltiin painokkaasti mm. kämppäemännän käsikirjassa ja johon taas jätkät suhtautuivat melko torjuvasti.
KOTISEUTUMUSEON NÄYTTELYT
Vieremän kotiseutumuseon kämpät
Rahkamäen kämpän suurimmassa huoneessa, tylsäpäässä on ollut
metsätyömiesten majoitus. Enimmillään kämpässä asui 40 miestä, joista
kaksi oli työnjohtajaa, kahdeksan hevosmiestä ja loput perkuumiehiä
eli raivaajia, emäntiä kämpässä oli lisäksi kaksi. Kämpän keskellä on
keittiö, jonka ainoa yhteys tylsäpäähän oli alunperin elämänluukku.
Keittiössä on esillä kämppäemännän työhön liittyvää esineistöä.
Työnjohdon ja miehistön majoittumistiloissa oli eroja ja työnjohdon
tilat olivat usein huomattavasti väljempiä. Tylsäpään ja teräväpään
välissä on pitkä ja kapea kuivaushuone. Työ talvisavotassa oli
ruumiillisesti raskasta ja kamppeet kastuivat. Niiden kuivattaminen
oli terveyden ja tienaamisen kannalta olennaista.
Talashovin kämppä on yksihuoneinen rakennus.
Talashovin kämpässä on peräseinällä kiinteä makuulaveri sekä nurkassa iso kamiina. Talashovin
metsäkämpän avulla tuodaan esiin asuinolojen taso 1920-luvulla. Ero
Rahkamäen olosuhteisiin oli huomattava. Kuitenkin Talashovi kuvaa jo
merkittävää parannusta aikaisempiin asuinolosuhteisiin: Ensimmäiset
kämpät olivat usein maahan kaivettuja asumuksia. Kämpissä nukuttiin
peräseinällä olevilla lavereilla. Usein kotoa tuotiin kämpälle vain
patja- ja tyynypussit, jotka täytettiin vasta paikan päällä. Peitteenä
käytettiin huopia tai vanhoja rekipeitteitä. Kämppämajoitus oli
savottojen yleisin asumismuoto 1950-luvulle saakka, jonka jälkeen
tieverkon ja liikennevälineiden kehitys mahdollisti työssäkäynnin suoraan kotoa.
Jätkät savotoilla
Savotoilla puun kaadon ja kuorimisen suoritti työmies eli tekomies tai
jätkä, nimityksiä löytyy useita. Työmies myös auttoi puut
hevosvetoisiin rekiin. Jätkä-sanan alkuperä ei ole tiedossa. Vanha
kirjasuomi ei tunne sanaa, mutta se ei silti ole lainasana. Vuoden
1874 sanakirjassa jätkän merkitys on arbetskarl eli työmies. Jätkä
tarkoitti pitkään sekatyömiestä ja oli kansanomainen nimitys
metsätyömiehelle. Myöhemmin sana sai muita merkityksiä ja jätkä
tarkoitti myös kulkumiestä eli kulkuria. Reissu-, kierto- ja
kulkujätkä tarkoittavat juuri tällaisia liikkeellä olevia ihmisiä.
Jätkän lisäksi työmiehistä käytettiin muun muassa nimityksiä
savottalainen ja tukkilainen. Metsätöissä olevista naisista, joita oli
harvassa, ei voinut tulla jätkää, mutta heitä nimitettiin joskus
rakojätkiksi tai jätkänaisiksi.
Lapset ja nuoret savotassa
Jätkäksi ei synnytty vaan jouduttiin joskus hyvin nuorellakin ikää.
Torpparin, muonamiehen tai pienviljelijän monilapsisien perheiden
pojilla ei ollut käytännössä muuta vaihtoehtoa kuin lähteä
metsätöihin. Jätkäksi lähdettiin yleensä 13-15 vuoden iässä. Nuoret
pojat lähtivät töihin savotoille usein myös isänsä tai veljien
matkassa. Savotoilla oli tätä nuorempiakin lapsia, joiden tehtävä oli
pitää sauna lämpimänä tai olla uitossa kokin apulaisena. Osa jätkistä
työskenteli vain yhden talven, osa taas koko elämänsä ajan.
Kämppäukko
Jätkän vanhetessa hän ei pystynyt enää raskaaseen metsätyöhön niin
kuin aiemmin. Ei ole olemassa dokumentteja siitä, missä vanhat jätkät
aiemmin viettivät vanhuutensa päivät. Kunnalliskodit tulivat kuitenkin
pakollisiksi vasta vuonna 1932, mutta niiden tilat olivat rajoitetut
ja jätkät eivät olleet ensimmäisinä varausjonoissa. Muutamat jätkät
pääsivät kämppäukoiksi, jotka työskentelivät samoissa tehtävissä kuin
lapset eli kokin apulaisina tai talonmiehinä. Apumies eli kämppäpappi,
kämppäukko jne. oli vanha tekomies, jonka fyysinen kunto ei riittänyt
enää varsinaiseen savottatyöhön. Apumies oli yhtiön palkkaama ja hän
toimi kämpällä esimerkiksi emännän apuna. Apumiehen tehtäviä olivat
muun muassa veden ja puiden kanto, kämpän, saunan ja kuivaushuoneen lämmitys ja siivous.
Jätkät tarinoissa ja elokuvissa
Kun jätkä kuoli, uskottiin Perä-Pohjolassa, että hän voi muuttua
poroksi ja ikijätkät uskoivat muuttuvansa kuoltuaan kelohongiksi.
Jätkän sielun myös sanottiin siirtyvän horsmankukkaan, josta se
edelleen jatkaisi maailman menon katselua. Jätkäkulttuurin
tunnusomaisin piirre lienee ollut vapaus. Jätkän työhön kuului lyhyet
työsuhteet ja omaehtoinen säätely työajasta ja työmääristä.
Perheettömyys ja kodittomuus olivat myös vapautta, vaikkeivat aina
vapaaehtoisesti valittuja. Jätkäkulttuuriin kuului myös luonnon
arvostaminen ja ylpeys omasta työstä. Moni jätkä oli taitava käsistään
ja hallitsi käden taidot, soittamisen ja laulun tai kortin peluun.
Jätkistä löytyi myös hyviä kirjoittajia, tunnetuin heistä lienee Kalle
Päätalo.
Kympit, kasöörit ja muut herrat
Työnjohtajat eli pomot eli kympit olivat vastuussa savotoista ja he
johtivat päivittäistä työntekoa (puunkaato, kuljetus, varastointi,
majoitus) niin savotoilla kuin uitoissakin. Työmiesten tavoin
työnjohtajat olivat pitkään itseoppineita ammattiinsa. Alempaa
työnjohtoa olivat metsähiihtäjät, palstanantajat, mittamiehet ja muita
aputyönjohtajat. 1950-luvulle asti savotoilla palkanmaksun hoiti
kasööri ja pienillä savotoilla työnjohtaja. Savotan edetessä
piiriesimies tarkasti sen ja piiriesimiehen jälkeen metsänhoitaja
tarkasti läänin varsitien. Lukumiehen tehtävä oli antaa palstat
työmiehille ja mitata hakatun puun ristikot sekä tarkistaa tehty työ.
Joskus lukumiehet hoitivat myös metsänhoitajan tehtäviä. Jakomies
jakoi kaadetut puut. Jakomiehiä oli aina yksi mies 4-5 hevosta kohden.
Työpäivän aikana jakomies ehti jakaa tavallisesti noin sata runkoa.
1950-luvulla tekomiehet alkoivat jakaa itse puun.
Kämppäemännät
Savotoilla ja uittotyömailla on aina ollut hankalaa järjestää
ruokahuoltoa. Isoilla savotoilla työskenteli kämppäemäntiä jo
1920-luvulla, mutta tavallista oli myös, että työmiehet valmistivat
itse ruokansa eli söivät ”omasta repustaan”. Vuoden 1921
metsätyömiestutkimuksen mukaan yhteisruokailut olivat tuolloin vielä
harvinaisia. Aluksi yhtiöiden palkkaamat emännät tekivät ruokaa vain
työnjohdolle, mutta vuoden 1928 kämppälain myötä ruokahuolto koski
koko kämppää. Vuoden 1947 kämppälain mukaan kaikilla savotoilla,
joissa oli töissä yli 20 miestä ja jotka kestivät yli kuusi viikkoa,
oli oltava kämppäemäntä. Vielä isommilla savotoilla emäntiä tuli olla
kaksi.
Kämppäemännän työhön ei aluksi vaadittu mitään koulutusta ja tapana
olikin palkata pestiin joku paikallinen. Kämppäemäntien ikähaarukka
vaihteli 15 vuodesta mummoikään asti ja samaten vaihteli heidän
osaamistasonsa. Vuodesta 1945 lähtien järjestettiin emännille ja
tuleville emännille kahden viikon mittaisia ruuanvalmistuskursseja,
joiden tarkoitus oli parantaa emäntien ammattitaitoa. Vuonna 1948
ilmestyi lisäksi Metsähuolto r.y:n julkaisema ja talousopettaja Lea
Juvosen kirjoittama kämppäemännän opaskirja avuksi niin kurssille kuin
itse emännän työhön.
Kämppäemäntien työpäivä
Työhön kuului ruuanlaiton lisäksi muun muassa kämpän lämmitys sekä
veden ja puiden kantoa. Ruokailujen päivärytmi noudatti työmiesten
työpäivien rytmiä. Ruoka tarjottiin miehille ns. elämänluukun kautta
ja luukku oli auki joka päivä noin 5-7 tuntia noin välillä 6-20.
Emännät nousivat ylös viiden aikoihin aamulla, sillä aamukahvi
tarjoiltiin kello 6-7 aikoihin. Klo 7 maissa tarjoiltiin aamuruoka,
joka oli tavallisesti käristystä. Päivällinen oli klo 15-17 ja se oli
yleensä joku keitto. Kello 17-18 tarjoiltiin iltapäiväkahvi ja vielä
ennen nukkumaan menoa iltapala klo 19-20. Metsätyöläisten ravinnossa keskeistä oli leipä, läski ja kahvi.
Vapaa-aikaa ja pelisääntöjä
Työpäivän jälkeen metsätyömiehillä oli vielä erilaista tekemistä sekä
askaretta. Illalla kämpillä huollettiin varusteita, teroitettiin
sahoja ja kirveitä sekä tehtiin uusia varsia niihin, huollettiin
hevosten valjaita sekä paikkailtiin ja huollettiin omia työvaatteita.
Moottorisahojen tultua oli niissäkin omat aikaa vievät
huoltotoimenpiteensä. Jos vapaata aikaa jäi, käytettiin se mielellään
nukkumiseen. Joskus taitava tarinankertoja tai soittaja saattoi tuoda
piristystä kämppäelämään. Korttipelit olivat suosittua ajanviettoa,
mutta alkoholin käyttö sekä rahapelit olivat kiellettyjä. Niitäkin
harrastettiin toisinaan ja alkoholi toi mukanaan joskus myös tappelut
ja väkivallan. Myös korttihuijarit olivat savottakämppien riesana.
Kämppälaki
Metsätyömiehillä oli kämpillä käytössään oma kirjoittamaton
kämppälakinsa, joka osaltaan mahdollisti sopuisan asumisen ahtaissa
oloissa. Lain mukaan toisen petipaikalle ei saanut mennä ja jokaisella
oli käytössään myös oma henkilökohtainen koukkunsa vaatenaulakossa.
Toisen omaisuuteen ei saanut kajota ja jos esimerkiksi pudotti toisen
takin vahingossa lattialle, piti se nostaa heti takaisin. Jos lainasi
toisen tavaroita ja rikkoi ne, piti asiasta sopia heti omistajan
kanssa. Tarpeita ei saanut tehdä kämpän lähelle ja jokaisella miehellä
oli tähän varattu oma paikkansa, johon muilla ei ollut asiaa.
Kämppäemäntä oli jätettävä ehdottomasti rauhaan ja omasta vaimosta ei saanut puhua pahaa kämpällä. Hevosen ruualle oli kaikilla myös omat
paikkansa.
Sivistystä ja viihdettä
Jo 1921 vain kolmannes savottatyömaista oli sellaisia, että niihin ei
tullut sanomalehteä. 1950-luvulla kämpille tulivat kiertävät
kirjastolaatikot ja radiot. Puhelin oli jo useimmissa kämpissä ja
erilaisia sanomalehtiäkin tuli lukuisia. 1960-luvulla kämppiin alkoi
ilmestyä myös televisioita. Elokuvanäytöksiä esitettiin joillakin
kämpillä. Metsäradio perustettiin 1946, ja siitä tuli suosittu myös
muualla kuin metsämiesten keskuudessa. Metsäradion ohjelmaan kuului
yleensä toivemusiikkia ja haastatteluja savotoilta sekä Metsä-Kallen
kirjelaatikko. Haastatteluun osallistuneiden työmiesten palkkio oli
ns. metsätyömiehen tehopakkaus, joka sisälsi tupakkaa, kahvia ja
sokeria.
Savottatyö
Hakkuu piti sisällään puiden kaadon, karsinnan ja katkonnan eri
puutavaralajeiksi. Puutavaralajeja oli kaksi pääryhmää, eli tukkipuu
(järeä puutavara) ja pinotavara (halot, muut polttopuut). Osa tukeista
jalostettiin esimerkiksi parruiksi jo metsässä. Puutavara piti myös
ajaa metsästä välivarastoon joka sijaitsi usein uitto- tai muun
kaukokuljetusreitin varrella. Kuorinta tehtiin hakkuun yhteydessä tai
välivarastossa. Työhön kuului myös pinotavaran kasaaminen
metsäpinoihin eli ristikoille ja polttopuuksi tarkoitetut halot piti
usein myös halkaista valmiiksi. Puutavaran mittaus ja merkkaus olivat
työnjohdon tehtäviä.
Vuoden kierto savottatöissä
Hankintavuoden työt metsässä alkoivat loppukesällä tai alkusyksyllä
hakkuiden suunnittelu- ja valmistelutöillä. Leimikko leimattiin, eli
merkittiin hakattavaksi aiotut puut ja palstoitettiin. Yhden palstan
leveys oli noin 50-60 metriä. Luokittelussa otettiin huomioon palstan
puiden tiheys ja oksaisuus. Luokittelu oli hyvin tärkeä työvaihe
metsätyön urakkaluonteen vuoksi ja koska urakkataksa määräytyi työn
vaikeusasteen mukaan. Alkusyksyn aikana savotalle rakennettiin myös jo valmiiksi kämpät, tallit, saunat ja muut rakennukset.
Työmiehille annettiin savotoilla omat palstat. Yhdellä palstalla
työskenteli yleensä kaksi miestä. Työmiehet olivat vastaavan
työnjohtajan palkkaamia ja usein tuttuja edellisiltä savotoilta.
Palstan saannin jälkeen palstalle piti suunnitella ja tehdä ajoura.
Ajouraa varten piti kaataa puut uran molemmilta puolita ja varmistaa,
että hevoset pystyivät kulkemaan uraa pitkin. Työn edetessä pidemmälle ajouraa jatkettiin. Työnjohdon tehtäviin kuului tehdä laskelmat tarvittavista mies- ja hevosmääristä sekä muista juoksevista asioista.
Kevään uittoa varten piti myös rakentaa patoja ja perata väyliä. Nämä
työt oli tietysti helpoin tehdä silloin, kun vesimäärä oli
vähimmillään. Uittoa varten piti myös hankkia veneet, hakavarret ja
muut uittotarvikkeet.
Alkusyksyllä aloitettiin savotoilla pinotavaran hakkuut ja tukkien
hakkuut aloitettiin lumentulon myötä alkusyksystä. Tukkeja ruvettiin
myös saman tien ajamaan. Tukit ja pinotavara ajettiin metsästä aluksi
hevosilla, sittemmin myös rautateitse ja autoilla. Iso savotta
(erityisesti valtion metsien) saattoi kestää koko talven ajan ja sama
kämppä saattoi olla tukikohtana useampanakin vuotena.
Yksityismetsien
savotat olivat pienempiä ja kestivät siksi myös lyhyemmän aikaa.
Maalis-huhtikuussa kevään tultua hakkuu- ja ajotyöt lopetettiin.
Työmiehen palkka
Vuodesta 1917 lähtien työntekijät piti vakuuttaa ja 1920-luvulla
siirryttiin ryhmäpalkkauksesta yksilöpalkkaukseen. Palkasta ruvettiin
perimään ennakkopidätystä vasta vuonna 1959 voimaan astuneen
ennakkopidätyslain myötä. Palkka maksettiin kämpällä asuville
työmiehille kämpällä ja kotoa kulkeville savotalla. Palkanmaksu oli
työlästä puuhaa, sillä laskemien tapahtui käsin ja hommaan kului yöt
ja sunnuntait. Metsätyömiehen päiväpalkka oli 1860-luvulta1900-luvun
alkuun 60-70% parempi kuin kuin mitä peltotöistä sai. Usein savottatyö
oli ainoa palkkatyö seudulla erityisesti talvikaudella.
Sahat ja kirveet
Työt savotoilla tehtiin pitkään mies- ja hevostyövoiman avulla ja
työmiehen tärkeimmät työvälineet olivat kirves ja saha. 1800-luvun
lopulle asti metsätyömiehen työkalu oli kirves, jonka käyttö vaati
voimaa ja taitoa. Tukkisahan eli justeerin myötä puun kaataminen
helpottui ja 1900-luvun alussa käyttöön tulleet pokasahat helpottivat
työtä entisestään. Savotoilla kaikki huolehtivat omien työvälineidensä
huollosta. Työkalujen terien teroittamista varten kämpissä oli yhtiön
omistama tahko, joka oli yhteiskäytössä. Tahkoa lukuun ottamatta kaikki
työvälineet olivat miesten omia. Yleensä muut työvälineet paitsi saha
ja kirves jätettiin yöksi omalle palstalle.
Kissat, sulkaviilat ja haritusraudat
Pokasahaa piti teroittaa usein ja sen teroitus tapahtui sulkaviilalla.
Teroitettaessa sahaa sen joka toinen hammas viilattiin lavan puolelta.
Haritusraudan eli kissan avulla sahan hampaat taivutettiin aina
samalle puolelle kuin se oli viilattukin. Haritusrauta on metallinen
lovitettu rauta, jossa toisella puolella on tietyn mittaisia rakoja ja
sen toisessa päässä on kädensija. Raudalla voitiin taivuttaa myös
justeeria. Haritusraudassa oli myös nauloja, joilla määriteltiin
sahojen jaot. Ilman harittamista sahalla oli raskas sahata ja se piti
kovaa melua. 1950-luvulla pokasahojen käyttö vähentyi ja viimeistään
1960-luvulla otettiin yleisesti käyttöön moottorisahat. Lopulta
hakkuukoneet ja traktorit koneellistivat metsätyön.
Parkkuu
Puiden kaadon lisäksi ihmisiä työllistivät puiden kuoriminen eli
parkkuu. Puut kuoritiin siksi, että tehtaat käyttivät raaka-aineena
kuorittua puuta ja puut myös säilyivät paremmin kuorittuna. Tukit
kuorittiin savotoilla myös käytännön syystä: kuoritusta tukista
jakomiehet näkivät heti jos puissa oli jotain vikoja. Nuoret
aloittivat metsätyöuransa yleensä tukkien kuorinnassa. Aina keväisin
hakkuiden päätyttyä järjestettiin parkkuita. Tukit kuorittiin pitkään
savotoilla hakkuiden yhteydessä, mutta kuorinta siirtyi myöhemmin
savotoilta rantavarastoille ja samalla työ helpottui sekä työajat
lyhenivät. Sotien jälkeen kuorinnassa siirryttiin tehdaskuorintaan.
Tukkien kuorimiseen käytettiin aiemmin pelkkää kirvestä, myöhemmin
kuorintaan käytettiin vuolurautaa ja petkelettä. Tukit kuorittiin
petkeleellä, joka on noin 1,5 metrin puuvarteen kiinnitetty
kuorimaterä. Petkel eli petkele oli alunperin tarkoitettu petun,
olkien ja tupakan pienentämiseen. Metsätyöhön petkele tuli 1800-luvun
puolivälissä, jolloin tukkien kuoriminen uittoa varten alkoi.
Petkeleen rinnalle tuli myöhemmin kuorimisveitsi eli vuolu- tai
kolorauta. Kuorimisveitsessä oli noin puolen metrin mittainen kaareva
terä, jonka molemmissa päissä oli kädensijat. Kuorimaveistä käytettiin
lähinnä lyhyen pinotavaran kuorinnassa. Tukkia kuorittaessa piti se
myös välillä kääntää ja kääntäminen tapahtui aluksi kirveen ja kankien
avulla, mutta tukkikoukku eli vänkäri ja tukkisakset yleistyivät
nopeasti.
Reki
Aluksi metsätyössä puun ajamiseen käytettiin tavallista yleisrekeä.
Varsinainen parireki syntyi, kun reen perään lisättiin pieni takareki
jonka varaan nostettiin tukkien toinen pää. Tästä keksinnöstä jalostui
myöhemmin tukkireki. Aluksi reen jalakset tehtiin kokonaan puusta. Puu
kuitenkin kului nopeasti käytössä ja oli hankala käyttää
suojailmoilla. Jalasten raudoittaminen lisäsi reen painoa, mutta aikaa
myötä reen raudoituksesta tuli keveämpi ja sirompi, mikä vähensi myös
kokonaispainoa. Reen paino ja kunto olivat osaltaan vaikuttamassa
hevosen ja ajomiehen ohella ajotulokseen ja sitä myötä ansiotuloihin.
Hevosen kengitys rautaisilla hokeilla varustetuilla kengillä oli
tärkeä osa työajossa olevan hevosen varustelua.
Vakiointipyrkimyksiä
Isoilla usean hevosen savotoilla otettiin käytännöksi käyttää samaa
raideväliä, joka oli 2 jalkaa jalaksen keskeltä reen keskelle
mitattuna. Raidevälin vakiinnuttamiseen oli syynä se, että muuten
jäädytettyjen varsiteiden hyödyt katosivat, koska erilevyisten rekien
jalakset rikkoivat jalasurat. Rekien vakiointi eteni 1950-luvun alussa
jolloin metsäalan merkittävimmät toimijat antoivat lausuman, jonka
mukaan jalasten välin tuli olla 61 cm. Metsäkalenterissa todettiin
vuonna 1952, että standardointi oli virallistettu, vaikka uuteen
standardiin ei siirryttykään ihan hetkessä. Metsätyöajossa käytetyt
reet eivät ehtineet koskaan lopullisesti vakiintua ja esimerkiksi
vuonna 1960 tehdyn kyselyn mukaan Suomessa oli yhä käytössä 72
erinimistä rekeä ja lisäksi 110 nimetöntä mallia, jotka poikkesivat
toisistaan.
Vieremän kämpät
Vieremällä on ollut yhteensä viisi kämppää: Rahkamäen, Linnalan,
Tynnyrilammin, Levämäen ja Vihotin kämpät. Museoalueelle on siirretty
Levämäen eli Talashovin metsäkämppä. Talashovi on rakennettu 1925 ja sen on omistanut Metsähallitus. Kämppä on sijainnut alunperin
Talasjärven (?) valtionpuistossa Levämäessä Vieremällä. Toinen
museoalueelle siirretty on Rahkamäen kämppä, joka rakennettiin 1955.
Alunperin se sijaitsi Marttisenmäellä Vieremällä. Kämpän käyttö oli
vilkasta 1960-luvun alkupuolelle saakka. Ahlström Oy omisti Vieremällä
myös Linnalan kämpän. Tynnyrilammen kämpän omistaa/omisti Enso ja
Vihotin Metsähallitus.
Metsäkaupat
Sahateollisuus alkoi vähitellen kasvaa suurteollisuudeksi 1870-luvulta
lähtien, kun se vapautui rajoitusmääräyksistä ja höyrysahat
sallittiin. Tämän kehityksen myötä yhtiöt alkoivat hankkia itselleen
maaomaisuutta Suomen syrjäseuduilta turvatakseen raaka-aineen saannin.
Metsien osto oli kiihkeimmillään 1900-luvun alussa. Vuonna 1915
säädettiin kieltolaki yhtiöiden maakauppoja vastaan, jota yhtiöt
kuitenkin rikkoivat apu- ja tytäryhtiöiden avulla. Vuonna 1922
valtiopäivillä hyväksyttiin uusi laki, Lex Pulkkinen, jonka mukaan
lainvastaisesti ostetut maat oli luovutettava valtiolle.
Metsäyhtiöt Vieremällä
Vieremällä tehtiin eniten kauppoja 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun
alussa, eniten kunnan pohjoisessa osassa. Vieremällä tilakauppoja teki
ensimmäisenä Paul Wahl & Co., joka osti vuonna 1875 Salahmilta
Kestikievarin, Postilan ja Rahuksen tilat. Paul Wahl & Co:n maat
siirtyivät vuonna 1909 A. Ahlström Oy:n haltuun. Suurimmat maa-alat
Vieremällä omisti A. Ahlström Oy, muita tiloja ostaneita yhtiöitä
olivat Kymi Oy, Enso Gutzeit Oy, Kaukas Oy ja Rauma-Repola Oy. Maat
sijaitsivat pääasiassa Kaarakkalan, Nissilän ja Marttisenjärven kylien
alueella. Metsiä yhtiöt omistivat yhteensä 25 712 hehtaaria, lisäksi
niille kuului jonkin verran peltoa, teitä, niittyä, laidunta sekä
joutomaata.
Ennen 1900-luvun alkua ei Vieremällä juuri kiinnitetty huomiota
metsänhoitoon, vaikka metsien arvo kohosi koko ajan. Puutavarasta
saadut voitot houkuttelivat metsien hävittämiseen ja metsien
tarkastuksia tehdessä viranomaiset olivat panneet merkille, että
metsänomistajilla ei ollut tietoa metsänhoitotavoista. Iisalmen
kihlakunnan kruununvouti raportoi vuonna 1891 alueensa tilasta
seuraavasti: ”Metsänhoito on entisellään. Itse metsälle ei panna
suurta arwoa ja sen hoidolle wielä wähemmän.” Metsien kuntoon ja
metsänhoidollisiin hakkuusiin alettiin kuitenkin kiinnittää vähitellen
enemmän huomiota, kun metsien hinnat yhä nousivat ja lisäksi yhtiöt
kiinnittivät metsiensä hoitoon enemmän huomiota ja
maamiesseuratoiminta oli vilkastumaan päin.
Valistustyö ja lainsäädäntö muuttivat vähitellen metsänhoitoa ja
Vieremälle perustettiin Metsänhoitoyhdistys 30.11.1936. Yhdistyksen
viisijäseninen johtokunta hyväksyi vuosittain uusia jäseniä,
jäsenmaksu perittiin aina metsämaahehtaarien mukaan.
Metsänhoitoyhdistys oli metsänomistajien oma yhdistys. Se palkkasi
metsänhoidonneuvojan, joka opasti yhdistyksen jäseniä metsätalouteen liittyvissä asioissa ja usein myös leimasi myytäväksi aiotut puut.
Neuvoja jakoi tietoa myös puiden kylvöstä ja istutuksista sekä
hinnoittelusta. Yhdistyksen palveluja käytettiin Vieremällä
tehokkaasti hyväksi ja 1950-luvulla tilattiin runsaasti
metsänparannusohjelmia. Vuonna 1980 Vieremän Metsänhoitoyhdistykseen kuului yhteensä 432 metsänomistajaa, jotka omistivat yhteensä 27 130 hehtaaria metsää, nykyisin Vieremän alueella toimii Metsänhoitoyhdistys Ylä-Savo.
Metsäkaupat
1800-luvun alussa Suomessa oli yksityismetsiä vähän yli 20 milj.
hehtaaria, runsas puolet koko metsäpinta-alasta. Metsien käyttö
rajoittui tuolloin kotitarvekäyttöön ja metsien polttoviljelyyn eikä
metsiä pidetty kovin suuressa arvossa. Arvo alkoi nousta 1850-luvun
jälkeen, kun esimerkiksi sahateollisuus vapautui tiukoista
rajoituksista. Ennen puunjalostuskauden alkua metsiä myytiin Suomessa harvakseltaan ja puun vienti oli vähäistä. Tuontipuuta käytettiin jo 1850-luvulla. Puuta tuotiin pitkään Venäjältä alhaisen hinnan ja hyvän laadun vuoksi. Myöhemmin puuta tuotiin myös Ruotsista, lähinnäkostoksi ruotsalaisten sahojen isojen puukauppojen vuoksi. Sotien välisenä aikana tuotiin Suomeen myös paperipuuta, koska tarvetta ei pystytty tuolloin täyttämään kotimaisen tuotannon turvin.
Puukauppoja
Puuyhtiöt saivat raaka-aineensa ostamalla, koska Suomen
metsäteollisuudella ei ole koskaan ollut kovin suuria omia metsäaloja
omistuksessaan. Metsäteollisuuden kehityksen myötä syntyi kuitenkin
tarvetta raaka-aineelle ja metsäyhtiöiden miehet eli ”firman miehet”
alkoivat kierrellä ostamassa puuta ja maata ympäri Sisä-Suomea ja
esimerkiksi Vieremän metsät kuuluivat yhtiöiden
puunhankinta-alueeseen. Ensimmäinen kauppoja tehnyt yhtiö lienee ollut N.L. Arppe, joka osti 1830-luvulla metsää Pohjois-Karjalassa. N.L.
Arppe osti metsää yhteensä noin 900 000 hehtaaria. Metsäteollisuuden
kehityksen myötä metsien arvo Suomessa kohosi, mutta yksityismetsien
myyjäpuoli ei aina ollut tietoinen tästä.
Yhtiöiden kulta-aikaan 1900-luvun alussa niiden omistukseen siirtyi
joskus kokonaisia tiloja peltoineen ja metsineen. Joskus kaupat eivät
olleet reilummasta päästä myyjän kannalta katsottuna ja jotkut isännät
joutuivat tilakauppojen jälkeen puille paljaille. Ostajan ja myyjän
väliset sopimukset tehtiin aluksi vain suullisesti, mutta
metsäkauppojen vilkastuttua sopimuspaperin laatiminen yleistyi.
Metsätalouden nousun kanssa samaan aikaan alkoi myös maatalouden
murroskausi, sillä monet tilat saivat maatalouden uudistamiseen
tarvittavat varat juuri metsistä. Metsäyhtiöt ostivat puuta
yksityisiltä metsänomistajilta, valtionmetsistä ja ajan myötä myös
ulkomailta. Yksityismetsät ovat olleet aina yhtiöiden tärkein
ostopaikka. Vasta 1950-luvulla päästiin hakkaamaan valtionmetsiä
täydellä teholla, koska puun heikko menekki ja huonot kuljetusyhteydet
rajoittivat aiemmin näitä hakkuita.
Pysty-, summa- ja runkokauppaa
1870- ja 1880-luvuilla metsäyhtiöiden ostamat tukkipuut myytiin
pystykauppana. Pystykaupassa puiden kaato ja kuljetus jäi ostajan
huoleksi. Puita myytiin myös summakaupalla, jolloin ostaja sai itse
valita ja kaataa kokonaishintaa vastaan sovitulta alueelta tietyn
mitan ylittävät puut. 1890-luvulta lähtien yleistyneessä runkokaupassa
rungot myytiin kappalehintaan ja tavallisesti myyntihinta oli kiinteä.
1800-luvun lopulla puun ostajat saivat maaseudulla valita puut
mielensä mukaan, sillä puiden ennakkoleimaus oli metsänomistajille
vielä 1900-luvun alussakin outoa. Metsäyhtiötkin ostivat puunsa
mieluummin leimaamattomilta alueilta ja saattoivat yrittää ostaa
leimattuja puita tavallista halvemmalla. Leimauksen katsottiin
synnyttävän sydänlahoa, joten hintaa haluttiin pudottaa.
Merkitys työllistäjänä
Metsäisen pitäjän, kuten Vieremän, työllisyydelle puutavaran hakkuilla
on ollut suuri merkitys. Vilkkaimpina hakkuukausina töitä riitti
kaikille halukkaille ja varsinkin 1800-luvun lopulla maaseudun
irtaimen väestön toimeentulo oli riippuvainen metsätöistä, hakkuista
ja uitoista. Myös maaseudun muut kerrokset, torpparit, mäkitupalaiset
ja itselliset osallistuivat metsätöihin. Puutavarayhtiöiden rooli
onkin Vieremällä ja muualla Suomessa ollut tärkeä juuri työllistäjänä.
Metsätyövoima Suomessa ja Vieremällä
Vieremän kunta on itsenäistynyt vuonna 1922. Ennen itsenäistymistä
Vieremän elinkeinorakenne perustui lähes yksinomaan maatalouteen ja
toimeentulo alueella hankittiin viljelemällä omaa tilaa tai torppaa.
Tilattomat työskentelivät muille. Sivutuloja paikalliset saivat
kalastuksesta, metsästyksestä, käsitöistä ja 1800-luvun lopulla
alkaneet metsähakkuut toivat lisätuloja erityisesti talvikuukausina.
Alueen metsähakkuissa tarvittiin paljon työvoimaa, mikä toi
helpostusta talvityöttömyyteen. Työtä ei silti riittänyt kaikille ja
alueelta muuttikin tilattomia muualle. Vieremällä vuosittainen hakkuu
oli noin 4 500 m³. Rahkamäessä hakkuu vaihteli 5 000 – 15 000 m³.
Suomen väkiluku vuonna 1800 oli 800 000, josta väestö kaksikertaistui
vuoteen 1850 mennessä. Väestöstä 95% asui maaseudulla ja maatalous oli vallitsevin elinkeino säilyttäen asemansa koko 1800-luvun. Maatalouden ulkopuolisia töitä oli tarjolla niukalti. Maaseudun irtolais- eli itsellisväkeä laskettiin tuolloin olevan 100 000 ja määrä kasvoi koko ajan. Talvisaikaan metsätyöt olivat maaseudun lähes ainoa palkkatyö.
Suurin osa metsätyöntekijöistä oli tilattomia, mutta myös monet
talolliset lähtivät savottaan lisäansioiden toivossa. Uittotöissä
nähtiin pääasiassa vain tilattomia, koska tilallisilla oli keväisin
peltotyöt hoidettavanaan. 1800-luvun lopulla metsätöissä oli arviolta
100 000 miestä ja kymmeniä tuhansia hevosia. Viime sotia edeltäneeltä
ajalta ei ole olemassa tätä tarkempaa tietoa metsätyövoiman määrästä.
1940-luvulla metsätyömiehiä oli parhaimpina kausina töissä yli 300 000
ja hevosia oli metsätyössä melkein 100 000. Puun kaukokuljetuksessa
oli lisäksi kymmeniä tuhansia miehiä, joista valtaosa työskenteli
kesäisin uitoilla. Metsätyöt hoituivat aluksi paikallisen väen voimin,
mutta kun hakkuut laajentuivat ja levisivät myös harvoin asutuille
alueille, piti työvoimaa värvätä savotta-alueen ulkopuoleltakin.
Metsätyömiehet olivat pitkään itseoppineita. Työhön vaadittava oppi
periytyi isältä pojalle tai saatiin oman kokemuksen kautta.
1960-luvulla alettiin metsätyövoimaa myös kouluttaa ja jo tätä ennen
oli metsänomistajille annettu oppeja ja neuvoja metsään liittyvissä
kysymyksissä. Ennen sotia annettiin myös oppia työvälineiden
kunnostamisessa, millä oli suuri vaikutus työn tuottavuuteen ja
samalla ansioihin.
Varsinainen metsätyönväen koulutus alkoi varsin myöhään, vaikka oli
yleisessä tiedossa, että oikealla työtekniikalla ja työvälineiden
kunnostamisella oli suuret vaikutukset työn tuottavuuteen. Jos
koulutus oli metsätyöväelle vierasta, oli vierasta myös
ammattiyhdistystoiminta. Toiminnan vähyyteen lienee ollut syynä se,
että savotat olivat hajallaan ympäri Suomea ja työsuhteet kestivät
yleensä lyhyitä aikoja.
Metsätöitä tekivät Suomessa perinteisesti miehet, joten naisia
metsätöissä on nähty lähinnä sotavuosina. Naisten tyypillisin rooli
oli toimia kämppäemäntinä aina 1960-luvulle asti ja tämän jälkeen
naisten osuus myös muissa metsäalan ammateissa on lisääntynyt
jatkuvasti. 1940-luvulle saakka ei ollut mitenkään tavatonta, että
lisäansioiden toivossa savotoilla nähtiin nuoria ja myös lapsia.
1950-luvulla metsätyömaille tulivat koneyrittäjät. Aluksi he olivat
maataloustraktoreiden ja kuorimakoneiden omistajia, myöhemmin myös
metsätraktoreiden sekä hakkuukoneiden omistajia ja lopulta koneiden
kuljettajia. 1990-luvulla koneenkuljettajien määrä ylitti
metsätyömiesten eli metsureiden lukumäärän ja metsätyö oli muuttunut
fyysisesti raskaasta miestyöstä hyvin pitkälti koneella tehtäväksi
työksi. Yhä nykyään metsä tarjoaa työtä kymmenille tuhansille
ihmisille.
Uitot ja puutavaran kuljetus
Uitto oli vallitseva puunkuljetusmuoto aina 1950-luvulle saakka.
Vieremällä on viimeiset lautat koottu uittoa varten Rotimojoelta ja
Luvejoelta 1950-luvun alkupuolella. Vieremältä puuta uitettiin
pääasiassa Iisalmen sahoille sekä Ahlströmin Varkauden tehtaille.
Nippulautat ovat verraten myöhäinen kuljetusmuoto. 1900-luvun
alkupuolella lautat hinattiin kehälauttoina, jolloin puut olivat
lautassa irrallaan kehäpuiden sisällä. Puun kuljetuksessa siirryttiin
1950-luvulta lähtien autokauteen ja vuonna 1954 pinotavaran osalta
maantiekuljetusten osuus oli jo noin 80 prosenttia.
Latvavesillä uittoaika jäi lyhyeksi, koska puuta pystyi uittamaan vain
keväisin ja syksyisin tulva-aikaan. Koskikohtien ohittamiseksi
uittoväylille rakennettiin rännejä ja väylän leveys saattoi hyvänä
tulva-aikana Salahmin latvavesillä olla 10-15 metriä, kun se kuivaan
aikaan oli vain muutamia metrejä. Iisalmen reitin keskusjärvi oli
Porovesi, johon yhtyvät kolmen reitin – Kiurujoen, Salahmin ja Sukevan
– latvahaarat. Kauimpaa pohjoisesta alkaa Joutenpuro, joka
Petäjäjokena laskee Rotimojärveen, johon yhtyy myös Rahajärvestä
tuleva lyhyt Rahajoki. Rotimojokea pitkin päästään Salahminjärveen,
johon myös mutkainen Luvejoki laskee. Salahminjärveen laskee lisäksi
kunnostettu Marttisjoen uittoväylä. Salahminjoelta pääsee
Vieremänjärveeen ja siitä edelleen Iijärveen. Iijärven erottaa
Porovedestä vain lyhyt Koljonvirta. Pisin mitattu uittomatka Poroveden
pohjoispuolelta on 75 kilometriä.
Uitot työllistivät suurta joukkoa miehiä kesäisin. Uitolla saattoi
olla työssä jopa sata miestä ja työvoimaa oli yleensä saatavilla,
koska hyvissä uittourakoissa palkat olivat hyvät. Hinaajat vetivät
tukkilauttoja Iisalmesta etelään mentäessä, mutta latvavesillä
lauttoja hinattiin keluveneiden avulla. Lautta kulki varppaamalla:
ankkuri vedettiin noin 300 metrin päähän lautasta ja keluvene hinasi
lautan tuon matkan kerrallaan eteenpäin. Suurimpiin lauttoihin
tarvittiin kaksi keluvenettä. Kullakin kelulla oli aluksi neljä miestä
kiertämässä vetoköyttä tappien ympärille. Koneellinen keluu yleistyi
myöhemmin ja silloin lautta liikkui eteenpäin kammesta vääntämällä.